Festariraportti #2: Surrealismia
Reino Mäkelä on poissa. Tai ainakaan häntä ei näkynyt lauantaina Kirjasto 10:ssä, jossa hänen olisi pitänyt olla kertomassa Kynä -nimisestä esikoisalbumistaan. Hänen sijaansa esiintyi albumin esipuheen kirjoittaja P.A. Manninen.
Mäkelä syntyi 1941 Ylöjärvellä, aloitti työuransa veljensä lihakaupassa, ja jatkoi sieltä lihanleikkaajaksi Tampereelle toimien tässä ammatissa koko työikänsä. Nyt jo eläkkeellä tovin ollut Mäkelä julkaisee siis 70-vuotiaana esikoisalbuminsa.
Mäkelä aloitti albuminsa piirtämisen jo 70-luvun puolivälissä, aikansa seikkailu- ja lännensarjakuvien innoittamana. Piirustustaitojaan hän oli hionut erään kaupallisen piirtämisen kirjekurssin avustuksella, mikä oli kai aika tavallinen tapa kartuttaa taitojaan noihin aikoihin. Erinäisten osin epätodellisilta kuulostavien tapahtumien jälkeen (aloin jo miettiä, josko mäkelä olisi Mannisen alter ego – enkä vieläkään ole ihan varma) sarjakuvaoriginaalit löytävät tiensä Mannisen kautta Petteri Ojalle Lempo Kustannukseen, ja edelleen julkaistaviksi.
Albumin pitäisi ilmestyä vielä tämän vuoden puolella, ja aion tätä ainakin vilkaista.
Seuraavaksi jouduin päällekkäisten tilaisuuksien vuoksi valitsemaan Bryan Talbotin ja Olivier Schrauwenin välillä. Olin jo aikaisemmin festareilla törmännyt Schrauwenin “Mies joka antoi partansa kasvaa“- albumiin, ja tästä kiinnostuneena menin kuuntelemaan jälkimmäistä.
Pikaisesti selailtuna albumin kertomukset tuntuivat olevan kokoelma toistensa lomassa soljuvia surrealistisia tuokiokuvia, joita nivoo yhteen albumin päähenkilö, pitkäpartainen mies. Albumin syntyprosessista Schrauwen kertoi alkaneensa aluksi vain piirtämään parrakkaita ihmisiä ja heille sattuvia tapahtumia, ilman sen kummempia etukäteissuunnitelmia. Materiaalista oli piirretty jo yli puolet ennenkuin albumin kaari alkoi olla edes jotenkin selvillä. Muutenkaan Schrauwen ei tuntunut suhtautuvan sarjakuvan piirtämiseen kovin analyyttisesti. Mikä on ihan jees.
Schrauwenin albumia en ainakaan vielä ostanut, mutta sen sijaan Huuda Huudan pöydältä tarttui mukaan Jaakko Pallasvuon Pyytäjät. Tyyliltään sarjakuvassa on jotakin samaa kuin Schrauwenin töissä – tarina etenee rauhallisesti soljuen, mutta tunnelma on aina vähän hämärä ja jotenkin vinksahtanut. Parasta aikoihin.
Reppu täyttyi päivän mittaan muistakin sarjakuvalöydöistä, ja rahaa kului enemmän kuin jaksan nyt edes miettiä. Onneksi festareista on enää päivä jäljellä.